Suomalaiset ovat yleisesti ottaen periaatteen kansaa. Päätöksiä tehdään ennen kaikkea päättäjän periaatteen, ei itse päätöksen järkevyyden vuoksi.
Eräässä edellisessä työpaikassani käytiin säännöllisesti keskustelua erään yhteistyökumppanin kanssa. Keskustelun aihe oli työnantajaani helpottava apuväline, joka olisi samalla kasvattanut yhteistyökumppanin myyntiä. Keskustelu päättyi joka kerta siihen, että yhteistyökumppanin johtaja totesi: “ainiin, mutta mullahan on periaate etten suostu tähän”.
Sanomattakin on selvää, että neuvotteluissa ei koskaan päästy eteenpäin.
Jalkapallon Veikkausliigalla on myös periaate: otteluita ei siirretä. Tämä periaate on varsin tuore mutta päätöksiä sen perusteella on jo tehty.
Perustelut tälle periaatteelle ovat ihan jalot: näin joukkueet eivät joudu otteluruuhkaan kesällä ja samalla painostetaan seuroja ja kuntien päättäjiä hoitamaan olosuhteet kuntoon.
Olisihan se täysin järjen vastaista, että heinä-elokuussa pelattaisiin enemmän, silloinhan ovat kentätkin parhaimmillaan.
Nyt periaatepäätöksillä saatiin aikaan se, että oma joukkueeni TPS, pelaa kauden ensimmäisen pelinsä 150 kilometrin päässä Valkeakoskella. En osaisi kuvitellakaan että futiksen huippumaissa pääsarjan joukkue pelaisi sarjapelin jossain toisessa kaupungissa vain siksi, että ottelua ei saa siirtää.
Turun paikallispeli pelataan muuten Helsingissä, jos Veritas-Stadionin nurmi ei ole kunnossa. En edes aloita siitä.
Suomalaisen pääsarjajalkapallon suurimpia haasteita on ollut näkyvyys ja yleisön kiinnostus. Tälle kaudelle on lupailtu parempia TV-lähetyksiä ja isompaa panostusta ylipäätää median suunnalta.
Veikkausliiga pitää onneksi itse huolen näille periaatepäätöksillään, että edelleen jalkapallo säilyy Suomessa sinä lajina, jolle saa nauraa tai itkeä myötähäpeästä. Toki saatiinhan tällä periaatteella jo palstatilaa isossa maailmassakin.
Periaatepäätösten ongelma on siinä, että ne ovat yleensä irrationaalisia. Periaate muodostuu yleensä järkevistä syistä, mutta se ei muutu uusien faktojen mukana.
Yleensä periaatepäätöksiä tekevät ihmiset, jotka eivät oikeasti osaa päättää. Suomalaiset ovat oman kokemukseni mukaan onnettomia päätöksentekijöitä. Itsekin olen ollut, mutta olen sitä pyrkinyt kehittämään.
Pahinta periaatepäätöksissä päättäjän kannalta on se, että ne saavat usein päättäjän näyttämään idiootilta. Yleensä reaktiona on ihmetys siitä, että eikö todellakaan päättäjä nyt pysty näkemään näitä muuttuneita faktoja.
Päätöksen kohteiden kannalta taas periaatepäätökset tuntuvat usein epäreiluilta ja niin ikään käsittämättömiltä. Pahimmillaan tämä aiheuttaa keskusteluyhteyden katkeamisen ja vieraantumisen päätöksen tekijän ja kohteen välillä.
Joskus näkyy mielestäni merkkejä siitä, että Suomi olisi jotenkin pääsemässä pois tästä periaatteesta päättämisen kulttuurista. Sitten saa lukea näitä uutisia.
Jo ihan periaatteestakin hävettää.
Mukavaa lukea tällaisia ajatuksia herättäviä kirjoituksia. Kiitos sinulle! Olen omassa työssäni pohtinut jonkin verran ideologisuutta, joka selvästi sivuaa periaatteellisuutta, vaikka nuo kaksi eivät synonyymejä olekaan.
On aivan totta, että liian usein periaatteet jätetään kyseenalaistamatta, kun ympäröivä todellisuus muuttuu ja periaatteita olisi syytä päivittää tai ainakin tarkastella kriittisesti. Tästä löytyisi esimerkkejä vaikka kuinka paljon. Samalla on kyllä todettava, että Suomessa ainakin politiikassa on havaittavissa päinvastainen ilmiö: Periaatteellisuus ja ideologisuus jäävät yhä pienempään rooliin, koska päättäjät keskittyvät jatkuvasti seuraaviin vaaleihin eli käyvät nelivuotisia kampanjoita.
Päivänpolitiikassa päättäjä voi mielikuvatasolla brändätä itsensä neutraalin oloisena ad hoc -ratkaisijana, mutta poliitikon päätöksenteko pohjautuu kuitenkin maailmankatsomukseen eli näkemykseen siitä, millainen todellisuus on, miten maailma toimii ja miten asioiden tulisi olla. Jos tätä ei tiedosteta, eri vaihtoehtojen punnitseminen jää vaillinaiseksi ja päättäjien ideologiasta tulee “näkymätön ideologia” ja periaatteista tulee “näkymättömiä periaatteita”. Tietysti eri vaihtoehtojen punnitseminen jää vaillinaiseksi silloinkin, jos periaatteelliset ihmiset kieltäytyvät käymästä dialogia eri mieltä olevien kanssa.
Olen nyt ollut yli kolme vuotta eduskunnassa töissä, enkä ole törmännyt tänä aikana kertaakaan tilanteeseen, jossa päättäjä olisi sanonut: “Ainiin, mutta mullahan on periaate etten suostu tähän.”
Kirjoituksessasi mainittu ilmiö on epäilemättä yleisesti ottaen todellinen, mutta halusin tällä kommentillani mainita, että politiikassa ilmiöstä on päästy eroon. Omasta mielestäni jopa liiankin tehokkaasti.