Tämän syksyn trendi on ollut ihmisten lynkkaus syytösten perusteella. Monet julkisuuden henkilöt, erityisesti viihdeteollisuudesta, ovat olleet syytettyinä idioottimaisuuksista. Pääasiassa seksuaalisesta häirinnästä ja/tai ahdistelusta.
Vaikka kyseiset teot, olettaen että ne pitävät paikkansa, ovat idioottimaisia, on ihmisen lynkkaaminen pelkkien syytösten perusteella pelottavaa.
Toisten ihmisen aiheettomasti syyttäminen on todella helppoa. Siihen ei tarvita kuin kyky kertoa tarina, joka voisi olla totta. Mielellään sellainen jonka vääräksi, tai oikeaksi, todistaminen on vaikeaa.
Tarinat ovat saaneet jo usean ihmisen menettämään työpaikkansa. Suomalaisista viihdetaiteilijoista työpaikkansa TV-ohjelmassa menetti Tomi Metsäketo. Metsäketoa vastaan ei käsittääkseni kukaan ole esimerkiksi rikosilmoitusta tehnyt, sen sijaan mies syyttää itse näitä syyttäjiä kunnianloukkauksesta. Jokainen voi tästä vetää omat johtopäätöksensä.
En hyväksy idioottimaisuuksia missään nimessä. Mielestäni on täysin oikein menettää työnsä, jos toimii työssään myös roolimallina muille ihmisille.
Olen myös itse kuullut kun ihminen syyttää toista ahdistelusta. Eräässä tapauksessa syytökset liippasivat sen verran läheltä, että pyysin syyttäjää toimittamaan todisteet, joita kuulema oli. Todisteita en koskaan saanut, mutta syytöksiä sitäkin enemmän. Kun kerroin että itse en syytösten kohteelle sano mitään, ennen kuin saan todisteet, syytökset loppuivat.
Rikosilmoituksen tekemisestä on aina ylimääräistä vaivaa. En ymmärrä, miksi väärin perustein, tai ilman perusteita syytetyn pitäisi tehdä rikosilmoitus maineensa puhdistamiseksi. Ja eihän se maine puhdistu, vaikka todettaisiin että syytökset olivat aiheettomia.
Sosiaalinen media ja enemmän määrään kuin laatuun keskittynyt lehdistö ovat aiheuttaneet sen, että ei ole väliä onko joku asia totta, kunhan siitä saadaan hyvät otsikot.
Hyvä kirja nykyajan mediaympäristön ja sen mekaniikan taustoista on Ryan Holidayn “Trust Me I’m Lying: The Confessions of a Media Manipulator”. Kirjassa käydään läpi sitä, miten mediaan voi vaikuttaa ja miten nykymedia toimii.
Kirja on jo 5 vuotta vanha, mutta mielestäni Suomen mediakenttä on tullut sen verran myöhässä, että kirjassa esitetyt toimintamallit toimivat varsin hyvin myös nykypäivänä.
Karkeasti homma toimii näin:
- Joku riittävän uskottava (lue: luettu/seurattu) taho julkaisee raflaavan jutun. Esimerkiksi henkilö julkaisee sosiaalisessa mediassa julkisen kertomuksen siitä miten häntä on ahdisteltu vuosia sitten.
- Iltapäivälehti, tai jokin muu mainostuloista (lue: klikeistä) elävä media julkaisee jutun. Tämä taho saattaa jopa pyytää syytetyltä kommentin, mutta vaikka kommentti ei ehtisikään juttuun, julkaistaan juttu silti. Kommentti voidaan lisätä jälkikäteen jutun loppuun.
- Suuremmat ja uskottavimmat media julkaisevat jutun ja julkinen lynkkaus alkaa.
Tämän jälkeen on aivan yhden tekevää, vaikka syytetty pystyisi todistamaan syytökset aiheettomiksi. Mainetta ei enää puhdisteta. Vaikka kaikki ylläolevat mediat julkaisisivat anteeksipyynnöt perättömistä syytöksistä, syyttävät jutut jäävät julkisiksi ja keräävät suuremmat klikkimäärät.
Toistan, että en hyväksy missään olosuhteissa ihmisten kohtelemista idioottimaisesti. Se, jos joku kohtelee ihmisiä idioottimaisesti väärinkäyttäen vielä valta-asemaansa, on mielestäni raskauttava asianhaara.
En kuitenkaan pidä sitä kovin hyvänä suuntauksena, että pelkkä syytös riittää ihmisen tuomitsemiseen. Vaikka ei rikosoikeudellisesti, niin julkisesti. Osa tänä syksynä syytetyistä on toki myöntänyt tekonsa ja silloin julkisuuden paskaryöppy on mielestäni ihan oikein.
Keskiajalla ihmisiä istutettiin jalkapuussa, jotta kyläläiset saivat heittää heitä mädillä vihanneksilla ja syytetyt saivat hävetä. Nykypäivän media toimii oivasti jalkapuuna ja sosiaalisessa mediassa jokainen saa vapaasti heittää mädät hedelmänsä. Käytännössä ilman minkäänlaista vastuuta.