Siitä, kun lapsena huusin naapurille äitini täyttävän 62 vuotta, on kulunut nyt 24 vuotta. Sinä aikana äiti on nuorentunut 12 vuotta.
Torstaina, 12.1.2017, Äitini täytti 50 vuotta. Se on kunnioitettava ikä ja se tarkoittaa että elämää ja maailmaa on tullut nähtyä jo aika paljon. Ei sitä kannata hävetä, enemmän siinä on hyvä kuin huonoa.
Istuin perjantaina illalla isovanhempieni luona Maskutalon saunassa. Olin istunut siellä viimeksi 15 vuotta sitten, voi olla että aikaa edellisestä kerrasta on pidempäänkin. Katselin tummuneita kaakelin saumoja ja hilseileviä paneeleja saunan katossa ja huokailin sitä että tämäkin paikka on päässyt aika pahasti ränsistymään.
15 vuotta sitten äitini oli 35. Mun murrosikä oli pahimmillaan.
Omat oikkuni osuivat varmasti kaikista koviten juuri äitiin. Äiti sai kuulla koko sen kauniin sanavaraston, jonka 15 vuotias osaa. Joskus äiti sai voileivästä, kun ei teinipojan sanavarasto enää riittänyt. Kiitosta ei varmaan tullut koskaan.
Äiti kuitenkin oli silloin elementissään.
Tiukka kuri ja kotiintulojen valvominen oli ihan perseestä, mutta veikkaan että enemmän hyötyä kuin haittaa siitä oli. Vaikka kuriton kakara olinkin. Näin jälkikäteen on helppo sanoa, että selkään olisi saanut antaa, mutta ei sitä koskaan tullut.
Kaikesta niskaan sataneesta paskasta huolimatta, äiti jaksoi kannustaa vaikeina aikoina. Jos joskus masensi, niin äiti keksi jotain sanottavaa. Yleensä äidin sanat auttoivat, vaikka varmasti liian usein oma vastaukseni kuuluikin “sä et tajua mistään mitään”.
Äiti muun muassa antoi tuolloin itselleni uskoa tulevaisuuteen kertomalla, että sillä ei ole mitään väliä, jos 15 vuotiaana kokee joskus olevansa vähän yksin. Aikuisena ehtii vielä. Ja äitikin on osan lähimmistä ystävistään saanut vasta aikuisiällä.
Ilman äitiä en olisi myöskään nykyisellä alallani, sillä äiti pakotti mut hakemaan ammattikorkeakouluun, neljä tuntia ennen määräaikaa.
15 vuodessa, Maskutalon sauna on ränsistynyt, mutta äiti on pysynyt vähintään yhtä hyvässä kunnossa. Syitä tähän on monia, mutta kaksi tulee päällimmäisenä mieleen.
Yksi syy on liikunta. Äiti on pitänyt itsestään aina hyvää huolta liikkumalla, pääasiassa kävelemällä.
15 vuotta sitten piti Raision keskustassa olla kaljapullojen kanssa varovainen, koska äiti saattoi koska tahansa lenkkeillä ohi, vaikka matkaa oli kotiin yli viisi kilometriä.
Toinen syy on varmasti se, että musta ei tietääkseni tarvitse enää murehtia ihan niin paljon kuin ennen, joten ikääntyminen on hidastunut.
Viime vuosina ulkomaan matkailu ja elämästä nauttiminen ovat jopa nuorentaneet äitiä. Tällä hetkellä äidin elämä on tietyllä tapaa jopa kadehdittavaa. Kukapa ei haluaisi reissata viiskymppisenä ympäri Eurooppaa ja näyttää samalla kolmevitoselta.
Mietittiin siskoni kanssa, että miten juhlistettaisiin äidin pyöreitä vuosia. Ei keksitty oikein mitään. Jenna sai sitten idean, että tehdään itse ruokaa ja kutsutaan lähisuku paikalle.
Ainakin omalta osaltani toivon tämän lahjan osoittavan, että ei se 50 vuotta ole ihan hukkaan mennyt. Jos ei lapsista nyt ole ihan mallikansalaisia tullut, niin ruokaa osataan ainakin tehdä, kumppanit ollaan löydetty, naimisiin menty ja kaksi lastenlastakin ollaan jo onnistuttu tekemään.
Harvan mummu muuten näyttää kolmevitoselta.
Pitää kuitenkin sanoa, että yhdestä asiasta olen ikuisesti äidille katkera. Eräänä päivänä, ostin kotimatkallani koulusta suklaalevyn ja kokispullon. Aikeenani oli viettää ilta niiden ja tietokonepelien parissa. Laitoin levyn jääkaappiin ja lähdin menoilleni. Äiti jäi yksin kotiin. Kotiin palattuani suklaalevystä oli kadonnut puolet. Äiti ei ole koskaan myöntänyt syyllisyyttään.
Siitä huolimatta, erittäin isot ja sydämelliset onnittelut itseni ja muiden paikallaolijoiden puolesta. Sekä tietenkin vähempistressistä seuraavaa puolivuosisataa.